Ristirock 2010 tarjosi kauan odotetun levynjulkaisun, kun myyntiin ilmaantui suomigospelin kärkinimen HB:n uusi pitkäsoitto ”Pääkallonpaikka”. TeroR pohtii millä tasolla HB tällä hetkellä pyörii listavitosenakin käyneen uuden levynsä myötä.

Luvassa on uutta ilmettä kansitaiteiluun, uusia soittajia ja tietysti uusia biisejä. Heti levyn avausraidan myötä kuullaan, että HB on saanut uutta potkua myös musiikillisesti. Edellinen levy jäi muutamaa vahvaa biisiä lukuun ottamatta hieman heikoksi kokonaisuudeksi, kun nyt heikkoja hetkiä ei sekaan mahdu yhtään. Siitä kertoo jo ensimmäinen biisi Supermies, joka kirjaimellisesti räjäyttää potin. HB vaikuttaa olevan energisempi, nopeampi, melodisempi ja vahvempi kokonaisuus kuin koskaan ennen. Myös sanoma on edelleen vahva, vaikka (onneksi?) tekstejä ei ollakaan suoraan kopioitu Raamatusta.

Hieman miinusta annan joistain biisien nimivalinnoista. Metallican kohdalla on tietysti hauskaa, kun Unforgivenistä tuli viimeisimmän levyn myötä jo kolmas versio, mutta ”Hanki Elämä III” ja ”Herralle kiitos II” pistävät miettimään olisiko vain voitu keksiä aivan uudet nimet kappaleille. Kolmas Hankitaan Elämä jatkaa levyä kuitenkin vahvasti ja kertoo valitettavan totuuden kristittyjen keskinäisistä riitaisuuksista. ”La Finlande de mon coeur” olisi voitu myös tituleerata vain nimellä Suomi sydämessäni. Joka tapauksessa kappale on herkkä ja koskettava. Mainio kontrasti löytyy heveistä säkeistöistä ja seesteisen kauniista kertsistä.

”Perkeleitä” on se paljon keskustelua herättänyt biisi. Alkujärkytyksen jälkeenhän voi vain todeta, että biisi on kuitenkin aika nerokas kannanotto ja puhuu ihan asiaa, vaikka paljon puhuttu kohta ”euroviisut on perkeleestä” onkin jonkin sortin ylilyönti. Eurodance-intro on kuitenkin loistava ja muutenkin kappale on musiikillisesti HB:n parhaimmistoa. Harmi, että sinkkuversiosta tiputettiin pois osuva toteamus ”Saatana on perkeleestä”.

Mennäänpä eteenpäin kappaleella ”Eteenpäin”. Todettakoon, että kappale ei ole levyn parhaimmistoa, mutta joka tapauksessa laahaamaan ei jäädä, vaan koko ajan mennään eteenpäin, joten ei tämä huonokaan ole.  Plussat hyvästä soolosta. ”Tuomioni” on teemastaan huolimatta erityisen kaunis biisi, vaikka luterilaisen armokäsityksen oppineena korvaan särähtää tekojen korostaminen. No, sekin tosiasiahan Raamatusta löytyy vaikkapa Matteuksen evankeliumin viimeisen tuomion kuvauksesta, joten ei anneta tämän pilata aivan loistavaa slovaria.

Sitten se toinen jatko-osa eli ”Herralle kiitos II” ja näinhän sitä leffamaailmassakin todetaan, että jatko-osat ovat syvältä. Itse biisi ei nyt ehkä varsinaisesti syvältä ole, mutta ykkösosa taisi perinteisesti viedä nyt voiton. Kappale olisi levyllä suorastaan huomaamaton ellei toisen kertsin jälkeen tuleva väliosa nostaisi sitä paremmin esille. ”Valtaa” on siitä yllättävä slovari, että sinfonisista tunnelmista palattiin therainmäisiin kasarimeininkeihin. Kappale hieman poikkeaa muusta levystä, mutta ainakaan tällaista kasarifania se ei haittaa varsinkaan, jos taustalla kuuluu tuttuja ”uu uu” –taustalauluja ja täyteläistä kitarasooloa.

Loppu tulee, mutta onneksi on ”Herra puolellamme”. Säkeistöt ovat hyvin rullaavia, mutta kertsi on ehkä liiankin klassista hevihumppaa. Nimikkobiisi ”Pääkallonpaikka” onkin enemmän outro kuin varsinainen biisi ja päättää kauniilla tavalla tämän upean levyn. Viimeistään nyt kuulija tietää mistä tässä kaikessa lopulta olikaan kyse.

HB:n levystä jäi käteen erittäin hyvä fiilis. Aikanaan melodisesta metallista liikkeelle lähtenyt pikkubändi edustaa nyt suomigospelin kärkeä sinfonisella metallillaan. Johanna laulu tuntuu aavistuksen kehittyneen ja soi levyllä oikein kauniisti. Vaikka Niskalan Anttikin laulaa hyvin, niin jotenkin meininkiin sopi, että hän toimi enemmän taustalaulajan roolissa tällä levyllä. Aivan viittä pisaraa en silti tälle levylle anna, mutta erityisen vahvat neljä pisaraa valuvat kuitenkin tälle HB:n uutukaiselle, jota suosittelen lämpimästi kaikille, sillä siinä on varmasti jokaiselle jotain.